Internetissä on paljon hyviä, mutta myös hyvin ylimalkaisia puukon ja puukontupen teko-ohjeita. Aloittelijan vaikeutena ei ole silti saatavilla olevan tiedon puute, vaan aloittelijan käyttöön soveltuvien ja yhdellä kertaa kaikki vaiheet kattavien ohjeiden puuttuminen sekä käyttökelpoisimpien työtapojen valinta etenkin silloin, kun työkaluja on vähemmän kuin ammattimiehillä tai kokeneilla harrastelijoilla.
Yritän omalta osaltani paikata tuota aukkoa. En siksi, että katsoisin paljoa tietäväni, vaan siksi, että kaikki vasta-alkajan kysymykset ovat tuoreessa muistissani. Materiaali- tai puukkotietoutta tässä ohjeessa ei paljoa ole. Pyrin kiinnittämään huomiota erityisesti kaltaisteni aloittelevien harrastaja-puukkoseppien mahdollisiin kompastuskiviin niin kuin itse ne näin, sellaisiin aloittelijaa askarruttaviin yksityiskohtiin, joita ammattimies ei enää huomaa, ja samalla tarjoamaan käytännössä koeteltuja työohjeita. Tarkoituksena koota opas, jonka avulla aivan ensikertalainenkin saanee tehdyksi asultaan ja käyttöominaisuuksiltaan täysin moitteettoman käyttöpuukon vain kohtuullisella työkaluvalikoimalla.
Käsityöläisenä en ole varsinaisesti aloittelija. Olen alkuperäiseltä koulutukseltani puuseppä, tehnyt muun muassa aseiden tukkeja, ja omistan yhä hyvän kokoelman myös ostopuukkoja, joista jokaista myös käytän, nyttemmin tosin vain satunnaisesti.
 |
| Ensimmäinen puukkoni vuosia sitten. Sen tupen kärki on liian vahva. Nahkaa olisikin tullut ohentaa ja lestissä olisi pitänyt olla riittävästi pituutta , jotta kärjen olisi saanut suipommaksi. Kahvan päätä on ohennettu pikkusormenvaran vuoksi paljon. Ohennus näkyy sitten muuta kahvaa selvästi tummempana. Kaunis tämä puukko ei ole, mutta aivan käypäinen ja työn laadultaan moitteeton yleispuukko. |
Aivan alusta eli terän takomisesta ei liene välttämätöntä aloittaa, vaikka paras käsityöläis- ja seppäperinnehän vaatisi vuosien työskentelyä aluksi päällelyöjänä tai muissa aputöissä, jotka eivät aikanaankaan tainneet lisätä tehokkaasti kisällien osaamista, vaan turvasivat ammattikuntalaitoksen puitteissa mestarien monopolin. En myöskään ole voinut pitää kiinni kaikesta muustakaan puukkopuritaanien oikeina pitämistä ja varmasti pätevistä ohjeista lähinnä käytettävissä olleeseen työaikaan ja työkaluihin liittyvistä syistä. Kaikkia, tai edes monia, hyviä ammattimiesten käyttämiä työtapoja tuskin tunnenkaan.
 |
| Toinen puukkoni. Tupen kärki on kuvassa hyvin suippo: en ollut päässyt itseni kanssa vielä yksimielisyyteen oikeasta muodosta. Kannikketta eli D-rengasta varten tehty laajennus saumassa olisi saanut olla isompi; vähän makuasia tosin. Kahva on alareunastaan suora erotukseksi Tommista tai vaikka sitten puupäisestä Morasta. |
Puukkoihini käytän yhä Brisasta ja nyttemmin edullisemmin ehdoin toimittavasta Kivi-Pekat Oy:stä hankkimiani teriä. Kahden ylimmäisen kuvan puukoissa on Lauri-hiiliterästerät, toinen 95- ja toinen 77-millinen. Jälkimmäisestä syntyi kuvan suorakahvainen pikkupuukko, pidemmästä suomalaisista perinnepuukoista paljon vaikutteita lainannut selkeälinjainen käyttöpuukko.
Kahvat ja lestit syntyivät aluksi polttopuulaatuisesta koivusta, helat messinkilevystä sahaamalla, tupet kannikkeineen ruskeaksi värjätystä kasviparkitusta nahasta. Ompelulankana yläkuvien tupeissa oli vahattu pellava.
Yhden puukon valmistamiseen kuluu noin kolme päivää, josta valtaosa kuluu osien kuivumiseen. Ensimmäisiä puukkoja tehdessäni työn alla oli koko ajan kaksi puukkoa: Pikkupuukko oli enemmänkin "harjoitusalusta", jonka vähimmäisvaatimuksena oli työn laadultaan ja käytettävyydeltään asiallinen käyttöpuukko. Toisen tuli onnistua paremmin, sillä se oli luvattu toimittaa lahjaksi. Mitään mestariluomuksia puukoista ei tietenkään tullut, rimahan ei ollut niin korkealla.
Nykyisin näillä ohjeilla ja muutamia puukkoja myöhemmin syntyy esimerkiksi tällaisia:
 |
| Terä on Laurin metallin drop point, kahva standardilaatuista visaa. |
 |
Tämän ja alemman puukon terä on Laurin metallin hiiliteräksinen drop point. Tässä kahva on
itse lämpökäsiteltyä koivua. Ohjeet ja speksit löytyvät tästä. Kuvat suurenevat klikkaamalla. |
 |
2. luokan visaa ja Laurin metallin palkoterä. Parhaan laatuluokan visaa ei ole tarpeen käyttää petsatussa kahvassa sillä petsi nostaa syykuviot näkyviin hyvin elävinä.
|
 |
| Teakia koivupuisella upotuksella. Terä on Polar. Kannikkeessa niittinä on tekemäni messinkihela. |
 |
| Raidanjuurta ja mahongin värisellä Narvi-värillä käsitelty tuppi. |
 |
| Kahva on wengeä, hyvin kovaa afrikalaista jalopuuta, johon saa voimakkaat muodot. Terä on Laurin metallilta kuten kaikissa edellisissäkin. |
Vähimmäistyökalut
1. Porakone. Akkuporakone riittää alkuun, mutta käynninlukituksella ja kierrosluvun säädöllä varustettu on parempi kiillotusta ajatellen.
2. Ruuvi- tai höyläpenkki, mieluimmin ensimmäinen mainituista. Jompikumpi on lähes pakollinen, sillä käsien varassa nuljahtelevaa kappaletta on hankala työstää. Melko kevytrakenteinenkin ruuvipenkki sopii, kunhan sen saa tukevasti kiinni työpöytään. Mikään perhonsitojan käyttöön tarkoitettu ei riitä, eikä kääntömahdollisuus tai pallonivel ole kovinkaan tarpeen. Ruuvipenkkiin kannattaa tehdä vanerista, mäntylistasta tai kovalevystä leukojen suojat, jotta penkin leukojen hampaat eivät vaurioittaisi terää ja kahvaa etenkin viimeistelyvaiheessa. Leukojen olisi hyvä avautua sen verran, että porakoneen runko mahtuu väliin.
3. Kiillotuslaikka ja -tahna. Bilteman edullisin sarja riittää pitkälle.
4. Poranteriä. 3 mm:n metalliterä ja yksi terä väliltä 6-10 mm. Normaali pituus riittää.
5. Rautasaha ja teriä. Messingille kannattaa varata omansa.
6. Neulaviilasarja helaa varten. Tarjolla on kymmenien eurojen hintaisia, kahvallisia viiloja. Niitä ei kannata hankkia, sillä esimerkiksi Biltemasta saa yllättäen täysin käyttökelpoisen ja kestävän viilasarjan vain muutamalla eurolla. Kahvan saa tekaistua puupalikasta. Ennen kahvan istuttamista ruodon pään karhennus on hyvä mirkelöidä pois, sillä se on läpimitaltaan ruotoa eli vartta suurempi eikä viila asetu silloin kahvaan tiiviisti. Heloja varten poikkileikkaukseltaan neliön mallinen on paras. 3,25:mm:n terälle Bilteman viilasarjan neliskanttinen on aavistuksen paksu, mutta kun hioo sen kaksi vastakkaista reunaa sileäksi niin, että viilan vahvuudeksi jää noin 3 mm tai vähän alle, viila on sopiva, eikä se haukkaa terän aukon reunasta.
7. Terävä ja hyvälaatuinen 15-20 mm:n levyinen hienohampainen metalliviila. Viiloissa laatu maksaa. Joku Sandvik puree ja kestää useita kertoja pidempään kuin halpakorin tuotteet, josta kaikki eivät edes pysty kovaan teräkseen. Viilat kannattaa säilyttää erillään suojuksessaan ja varjella kosteudelta.
8. Karkeahko puuviila, joka puree myös messinkiin.
9. Mirkeli, tahko tai nauhahiomakone. Mirkeli on paras valinta, jos tuleva puukkoseppä joutuu aloittamaan harrastuksensa esimerkiksi kodinhoitohuoneessa. Mirkeli on lähes äänetön eikä levitä pölyä ympäristöönsä kuten nauhahiomakone. Ilmankin pärjää mutta silloin joutuu tyytymän terien osalta siihen, mitä saa tai käyttämään viilaa väsyksiin saakka.
10. Naskali. Voi tehdä itse 2-2,5 mm:n teräslangasta, vaikka polkypyörän pinnasta. Kärjestään puolipyöreä ja teräväreunainen profiili tuntuu sopivalta: terä ei jää liian tiukasti kiinni märkään nahkaan sitä lävistettäessä. Terän tulee olla vähintään ja samalla noin 5-6 cm:n mittainen.
11. Nahkaneula tai muu suurisilmäinen suora ompeluneula, mieluimmin kaksi satulasepän ommelta verten.
12. Höylä ellei käytössä ole nauhahiomakonetta. Keskikokoinen on ehdottomasti käytännöllisempi kuin pieni yhdenkäden höylä. Puurunkoinen sopii aivan hyvin. Itse asiassa sellainen on metallirunkoista parempi, koska puurunkoisen terää voi säätää nopeasti ja samalla tarkasti. Höylä ja sen vastaterä tulee teroittaa yhtä teräviksi. Vastaterän tulee istua terää vasten saumattomasti niin, ettei lastu pääse väliin. Vastaterä asetetaan n. 2-3 mm:n päähän teränsuusta vähän paksuudestakin riippuen.
13. Pisto- tai selkäsaha. Rautasahallakin pärjää auttavasti, sillä sahausta ei ole paljon.
14. Puukko.
15. Pihdit tai tonget. Leathermanin pihdit ovat jo riittävät neulomista ja kannikkeen renkaan taivutusta varten.
16. Haarukka, jolla merkitään ompeleen silmäväli, haarukan kahvalla, jos se on poikkileikkaukseltaan ja päästään ovaali tai voimakkaasti kulmistaan pyöristetty, tehdään tupen nk. nyylays ja painelukuviot. Liian tiheää ei tule valita, sopiva piikkiväli on n. 5 mm.
17. Suojalasit.
18. Jonkinlainen kohdevalaisin hyvien yleisvalojen lisäksi.
19. Maalipensseli.
20. Hiomapaperiarkkeja. Kahvaa varten Mirka 40 ja 100 ja 200 ja terää sekä helaa varten vesihiomapaperia 180, 240, 400 ja 1000 yksi kutakin. Arkkeja ei kannata missään vaiheessa repiä tai taittaa.
21. Vesiastia terän jäähdyttämiseen.
22. Viivain millimetriasteikolla, työntömitta tai rullamitta.
23. Liimauspuristin kahvan kiinnittämistä varten. Tällainen
pikapuristin on hyvä, lähes paras, sillä terää ja kahvaa voi asetella vapaasti, kunnes oikea asento löytyy. Leuan muovirunko ei myöskään vahingoita terän kärkeä ja on liukumaton.
Kaikkia koneita ei ole useinkaan mahdollista tai tarpeellista hankkia. Jos saisin valita vain yhden, ottaisin porakoneen, jonka teho on 500 W tai yli. Porakoneeseen saa kiinnitettyä hiomakiven, kiillotuslaikan ja sillä saa poratuksi ruodon reiän.
Seuraavaksi koneeksi hankkisin nauhahiomakoneen. Muutamalla kympillä saa ainakin kahvan karkeampaa muotoilua ajatellen jo siedettävän laitteen, jolla kotinikkari säästää aikaa ja vaivaa melkoisesti. Yksi lupaavalta vaikuttava ja satunnaiseen käyttöön sopiva kone
voisi löytyä Clas Ohlsonilta hieman alle satasella. Tuossa mallissa nauhan saa käännettyä pystyasentoon.
Tarvikkeet
1. Valmisterät ovat aloittelijoille sopivia ja jättävät vielä riittävästi haastetta. Hiiliteräs-Laurit ovat edullisia, eivät ihan - tai vaatimustasosta riippuen läheskään - valmiita sellaisinaan, mutta kohtuullisen viimeisteltyjä ja terinä erittäin sopivia niin käyttö- kuin koristepuukkoihinkin. Laurin metallin Polar tai Kivi-Pekkojen saman valmistajan leimattomat, mutta yhtä laadukkaat ja paljon edullisemmat palkoterät on helpompi sovittaa helaan kuin sellainen terä, jonka lasku yltää helaan saakka. (Kivi-Pekkojen verkkokaupassa ei ole vähimmäisostosta, joka on tietenkin etu pieniä määriä tarvitsevalle.)
2. Helamateriaali. 3 mm:n messinkilevy tai uushopea lienevät alkuun sopivimmat, sillä niistä syntyy hela ilman pakotusta.
3. Tuppi- ja kannikemateriaali. 2 mm:n nautaparkki osoittautui hyväksi valinnaksi. Kun valitsee luonnonvärisen sijaan vaikkapa ruskean, ei nahkaa tarvitse värjätä, eikä materiaali ole "niin" arka lialle tekovaiheessa. Musta kasvisparkittu nahka on liotettunakin kovempaa kuin vastaava ruskea. Mustasta tehden tupesta vaikuttaa tulevan viimeistellymmän näköinen kuin ruskeasta. Brisa toimittaa nahan nimellismittojaan hieman suurempina, joten kannikenahkaa ei kannattane hankkia erikseen. Tasan 10 cm:n levyinen ei riitä yhtä lestillistä heilurituppea varten. 20 cm:n kaistasta saa yhden, 30 cm:n kaistasta kaksi, joten kannattaa ottaa 30 cm x 20 cm -pala. Lopuista saa tehdyksi kannikkeet.
4. Kahvamateriaali. Kova, suorasyinen ja oksaton koivu sopii aluksi hyvin. Materiaali löytyy jopa halkopinosta, omasta tai naapurin. Ulkokuiva puu pitää kuivattaa sisällä hitaasti ja täysin. Päät kannattaa lakata tai maalata kuivumishalkeamien estämiseksi. Työn kannalta liian kostea puu tuntuu pinnaltaan kylmältä.
5. Lestin materiaali. Koivu on tähän sopivan kovaa ja hienosyistä. Muovisia lestejä ei kannata käyttää, sillä niiden päälle tehden tupesta tulee paitsi epäaito myös muodoton.
6. Erikeeper tai muu PVAc-liima, tunnetaan myös puusepänliimana. Käytetään tupen ja lestinpuolikkaiden liimaamiseen.
7. Epoksimassa tai -liima kahvan liimaamiseen.
8. Kiillotustahna. Bilteman porakonelaikkasarja on edullinen ja mukana tuleva sininen sopii terälle ja messinkihelalle.
9. Kahvan mahdollinen väri ja pintakäsittely. Suorasyinen koivu on hyvin yksitoikkoista sellaisenaan, mutta siitä saa aivan kunnollisen puukonpään petsillä ja hieman vahoja sisältävillä puuöljyillä. Bilteman Jalopuuöljy kuivuu nopeasti ja kiillottuu kolmannen käsittelyn jälkeen kankaanpalalla. Vernissa hieman kellastuttaa vaaleaa puuta, mutta antaa lakkaa ja vahoja syvemmän ja himmeämmän kiillon. Vernissaiset paperit ja kankaanpalat voivat syttyä itsekseen, joten ne pitää hävittää aina erikseen, vaikka haudata, polttaa tai ainakin pestä, ei missään tapauksessa hävittää myttynä sekajätteessä.
10. 3 mm:n messinki- tai teräslankaa kannikkeen D- tai O-rengasta varten. Renkaita saa Brisasta valmiina pikkurahalla. Kivi-Pekkojen renkaat ovat yleensä liian hentoja ja sopivat vain koruihin.
Hobby Center myy messinkiä aika edullisesti ja lähettää myös postitse.
11. Kannikkeen materiaali (jos erityisvaatimuksia). Todennäköisesti tupenteosta jää sopiva nahanpalanen yli. Muutama ylijäävä isompi suikale kannattaa ottaa joka tapauksessa talteen.
12. Ompelulanka. Vahattu pellavalanka on edullista ja tarpeeksi lujaa sekä tyylinmukaista. Tiikerilanka on aika varma valinta, sillä pellavalanka kuluu kovaa nahkaa vasten ja voi katketa.
13. Tuorekelmua puukon suojaamiseen tupenompelun ja kuivumisen ajaksi.
14. Vaseliinia, öljyä tai jotain suolatonta ruokarasvaa varotoimena hiiliterästerän suojaamiseen tupenompelun ja kuivumisen ajaksi.
15. Maalarinteippiä. Leveys 20-25 mm.
16. Lakkabensiiniä tmv. pensselin pesuun.
Puukon ja tupen osien nimet
 |
| Kuva suurenee klikkaamalla |
Teräaihiosta teräksi
1. Aivan aluksi hiotaan ja kiillotetaan terän lappeet vesihiomapaperilla. Paperia ei tarvitse lainkaan välttämättä kastella. Sopiva aloituskarkeus on mielestäni 180, jolla terä hiotaan molemmilta puoliltaan täysin virheettömäksi. Hamaraa tai edes hamaran ja lappeen välistä kulmaa ei hiota tässä vaiheessa lainkaan, ei edes kokeeksi, sillä hiomaton ja karkaisun jäljiltä musta osuus helpottaa myöhemmin terän sivuprofiilin muotoilua erittäin paljon.
 |
| Piirros 2. |
Arkki laitetaan kokonaisena ja taittelematta tasaiselle pöytäpinnalle tai levyn päälle. Arkki kannattaa kiinnittää alustaansa puristimien ja rimapätkien avulla.
Terän koko lape painetaan lujasti hiomapaperia vasten ja terää työnnellään lappeen varassa pelkästään pituussuuntaisin liikkein lainkaan pyörittämättä tai keinuttamatta.
Kun viimeinenkin musta ja pienimmätkin kolot ovat kadonneet siitä lappeen osasta, joka jää valmiiseen terään, voi siirtyä hienompaan karkeuteen yksi karkeusaste kerrallaan, lopuksi "tonniseen", jolla terästä syntyy lähes peilikiiltoinen.
Lapetta hiottaessa ja kiillotettaessa terää ei tule kallistella, vaan koko lapetta pidetään aina ja tasaisesti paperia vasten. Tästäkään syystä terää ei hiota pyörivin liikkein, sillä silloin terä kallistelee herkästi ja kulmat pyöristyvät rumalla tai ei-toivotulla tavalla. Arkeista ei myöskään revitä palasia, eikä terää hiota koskaan kourakupissa tai sormien välissä hiomapaperinriekaleilla.
Aihiossa olevaan terän laskuun ei kannata yleensä kajota: se on jo kiiltävä ja terässä näkyvä hienoinen rihlaus vain parantaa terän käyttöominaisuuksia vähentämällä kitkaa.
Voisi kuvitella, että kiillotus "tonnisella" virheettömäksi olisi aivan viimeinen työvaihe, ei melkeinpä ensimmäinen, mutta näin se menee mielestäni ja usein kokeillun mukaan parhaiten.
2. Koska aihion hamara on lyödyissä valmisterissä pyöristynyt tehtaan jäljiltä etenkin ruodon juuresta, eivätkä terien sivuprofiilit (lappeen suunnasta katsottaessa) olleet aivan haluamiani, hamarat täytyi seuraavaksi hioa alemmaksi teränsuuta kohti. Mikäli haluaa pyöreän hamaran, tämän voi unohtaa.
 |
| Piirros 3. |
Terä tulee aluksi suojata maalarinteipillä, sillä hiomakoneen pöydällä olevat sirut ja hiomapöly naarmuttavat terää. Tulevan sivuprofiilin voi samalla merkitä teipillä.
Terää koneellisesti hiottaessa sitä tulee jäähdyttää usein, sillä muutoin hiottava kohta palaa siniseksi ja pehmenee. Erityisesti kärkeä on varottava. Sopiva hionta-aika on 2-3 sekuntia - yksi rauhallinen kokomittainen veto hamaran yli - jonka jälkeen terä pitää upottaa heti kärki edellä veteen ja kuivata. Mikäli terä "kestää kättä" kauttaaltaan koko hionnan ajan, menettely on lämmön kannalta turvallinen.
Hiomakoneen vaste kannattaa asettaa mahdollisimman lähelle laikkaa tai nauhaa niin, että kun lappeen painaa kokonaan vasteeseen, hamara hioutuu suoraankulmaan (90 astetta) lappeeseen nähden. Jos ei tarkoituksella halua hamarasta selästään pyöreää, hiontakulma tulee pitää loppuvaiheessa tarkoin samana jokaisella vedolla. Mikäli hiontakulmaa muuttelee käsivaralta mirkelivaiheessa, terästä tulee taas kerran herkästi kulmistaan ryhdittömästi pyöristynyt "nuljuksennaula", jota pidetään puukkoseppien parissa varsin suurena virheenä - mielestäni erittäin aiheesta.
Mirkelillä hiottaessa hamara jää hieman kouruksi - keskelle jää syvennys kuten luistimen terässä - mutta se ei nyt haittaa, eikä hamaraa kannata yrittää hioa mirkelissä suoraksi, vaan se tehdään paperilla myöhemmin. Hiomapaperilla oikaisu sujuu nopeasti ja varmasti.
3. Konehionnan eli mirkelöinnin jälkeen hamara hiotaan ja kiillotetaan hiomapapereilla. 180 on jälleen sopiva alkukarkeus. Paperille kannattaa laittaa vaikkapa laudanpala hiomatueksi, jota vasten terän lape painetaan hamaraa hiottaessa. Näin varmistetaan, että hamara tulee suoraankulmaan, eikä - yllätys - pyöristy kulmistaan. Ruotoon voi lyödä vaikka viilan kahvan otteen parantamiseksi.
 |
| Piirros 4. |
4. Terä kiillotetaan nyt kauttaaltaan peiliksi (porakone)laikalla. Kiillotuslaikkaa tulee käyttää mahdollisimman vähän ja varoen. Käytössäni on tukevarunkoinen porakone, joka kestää kiinnittää ruuvipenkkiin. Kova huopalaikka kiinni, laikka pyörimään hiojaa kohti selvästi alle 1000 r/min. Laikkaan painetaan aluksi hiomatahnaa muutaman sekunnin ajan. Ensin kiillotetaan hamara ja sitten lappeet.
Terää ei tässäkään vaiheessa kallistella tai samalla paineta syvälle kiillotuslaikkaan ja anneta siis kulmien pyöristyä tahattomasti. Erityisesti kannattaa varoa kiillottamasta laskun ja lappeen välistä loivaa kulmaa alas.
Jos terässä olisi nyt yllättäen (eli alkuvaiheen kiireestä johtuen) näkyvissä hienoinenkin kolo, joka haluttaisiin vielä pois, sitä ei hiota pois kiillotuslaikalla, vaan hiominen pitää aloittaa 180-karkeudesta uudelleen. Jos terää kuluttaa laikalla miltään osin, se tietenkin kiiltelee, mutta hioutuu samalla ryhdittömäksi; menee ulkonäön kannalta pilalle, itse asiassa.
5. Koska Lauri-terissä terän ja ruodon välissä olevat kulmat, kohdat, joihin alahela nojaa, ovat pyöristyneet, ne tulee ulkonäön kannalta ja samalla vaivojen säästämiseksi viilata teräviksi tai paremminkin lähes teräviksi eli tuoda olasta teränsuuhun muutamia millimetrejä. Tämä vaihe tehdään siis kiillotuksen jälkeen. Terävä sisäkulma (
ks. piirros 3, varjostettu alue) ei ole epäjatkuvuuskohtana lujuuden kannalta paras mahdollinen, mutta terää ei saa murtumaan juurestaan kuin tarkoituksellisesti ruuvipenkissä miehen voimilla vääntelemällä. Kuvassa näkyvä terävä kulma kannattaakin jättää vähän pyöreäksi ja tehdä upotus helaan näköpuolelta ruodon aukkoa viilaamalla.
6. Terän ruoto katkaistaan sopivan pituiseksi ja hiotaan kauttaaltaan eli leveydeltään ja ainevahvuudeltaan ruodon häntää kohti ohenevaksi. Ilman tätä helan sovitus ei onnistu. Mikäli aikoo kiinnittää kahvan liimalla, ruoto katkaistaan nyt sopivaan mittaan (n. 30-35 mm valmista kahvaa lyhyemmäksi). Samalla terään kannattaa hioa muutamia koloja liimauksen varmistamiseksi. Nk. vuoluterässä, jossa lasku jatkuu koko terän mitan, kuten kuvassa, lasku hiotaan jatkumaan koko ruodonkin matkalle. Muuten hela ei luonnollisestikaan uppoa.
 |
| Piirros 5. |
Jos liimauksen sijaan aikoo kiinnittää terän niittaamalla, kannattaa kokeilla viilalla tai vasaralla, onko ruodon pää niin pehmeä, että se niittautuu. Ellei, se pitää pehmennyshehkuttaa niittauskohdasta viimeistään nyt. Sytytinkaasulla toimivan polttimen teho riittää muutaman millin pituudelta tehtävään hehkutukseen. Terä ei saa kuumentua laskun osalta niin, että se päästyy.
Kahvan läpi kulkevan poikittaisen niittauksen teko on selostettu tuonnempana.
7. Kauttaaltaan peilinä kiiltävä terä riisutaan työnaikaisista suojateipeistä ja suojataan uudelleen maalarinteipillä. Ennen teippaamista terä kannattaa puhdistaa, jotta sormista tarttunut lika ja suolat eivät aiheuttaisi tummentumia.
Alahelan sovitus terään
Valmiita heloja ei kannata mielestäni hankkia: helojen valmistus on oleellinen osa myös harrastaja-pukkosepän taitoa ja jos kärsivällisyys tai aika ei siihen riitä, joku toinen harrastus voi olla palkitsevampi. Valmishelat eivät lisäksi istu terään vaan etenkin kuppimalliset alahelat ovat toivottoman väljiä. Jos kuitenkin käytät valmiita levystä lyötyjä alaheloja, hio ja lopuksi kiillota suorareunainen puoli tasaiseksi ja tee siitä näköpuoli. Jos käytät pyöreäreunaisen puolen näköpuolena, tuurnan jäljiltä olevat ruodon reiän reunat jäävät näkyviin rumasti.
Helan materiaali sahataan levystä asiallisin työvaroin. 20*25 mm:n pala on riittävä lähes kaikkeen. Messinki on pehmeää viilata ja hioa, joten ylimääräiset 2-3 mm kaikkialla ei ole paljon liikaa.
Hela-aihion reunoista hiotaan sahausjäysteet pois. Helan näkyväksi tuleva puoli hiotaan ja kiillotetaan laikalla lopulliseen kiiltoasteeseensa jo nyt mikäli halutaan varoa kulmia. Kiillotettu puoli suojataan maalarinteipillä ruodon kohtaa lukuun ottamatta.
Nahkalapon käyttäminen helan ja kahvan tai välihelojen välissä on perinteinen ja työtä hyvin paljon helpottava tapa. Vulkaanikuitu, joskus fiiberiksikin sanottu, on hyvä materiaali mikäli haluaa eri helojen väliin ohuen raidan näkösyistä. Ainakin Kivi-Pekat myy vulkaanikuitua harrastelijalle sopivina levyinä aivan parilla eurolla.
Terän ruodon kohta piirretään helan etupuolelle, porataan auki kahdella reiällä, ei kolmella, sillä toleranssit ovat nyt olemattomia, eikä kolmas reikä, vaikka osuisikin vain 0,25 mm:n toleranssilla kohdalleen, juurikaan säästäisi vaivaa. (ks. detalji piirroksessa 5.) Reikien kohdat lyödään ennen porausta pistepuikolla tai vaikkapa teräväksi viilatulla naulalla.
Reikien tulee olla halkaisijaltaan hieman terän ainevahvuutta pienempiä, esimerkiksi 3 mm jos terä on 3,25-millinen. Reikiä kannattaa avartaa piilon puolelta isommalla poranterällä upottaen. Näin viilaamista ei jää niin paljoa. Reikien väli viilataan auki neulaviilalla niin, että helan on näköpuoli on itseen päin.
Sovitusvaihe on työläs ja virheet näkyvät valmiissa puukossa erittäin selvästi. 0,1 mm on jo hyvin karkea mitta tässä työssä. Mikäli hela solahtaa terää vasten vastuksetta, sovitus on liian väljä ja terästä päin katseltaessa helan ja terän välissä on silminnähtävä rako. Sovituksen tulee olla siis kauttaaltaan ahdas puristustiukuudella. Väljää sovitetta voi yrittää korjata puristamalla helan ruodon reikää kiinni (ilman terää) ruuvipenkissä ruodon reiän keskikohdalta. Ilman terää, koska metalli joustaa ja palautuu aina vähän puristuksen jäljiltä ja sitä täytyy siksi muokata vähän "yli". Tämän jälkeen helan joutuu hiomaan ja kiillottamaan uudelleen.
Kahvan sovitus ja liimaus
Aihio sahataan irti sopivasta suorasyisestä materiaalista. Hyvä pituus on valmis mitta + 20 mm tai enemmän. Työvaraa noin muuten saa olla puoli senttiä tai yli.
Ruodon kohta merkitään päihin ja lappeisiin ja porataan syysuuntaan n. 1-3 mm ruodon suurinta poikkileikkausmittaa pienemmällä terällä, esimerkiksi 8-millisellä. Reiän syvyys voisi olla ruoto + 10-15 mm. Näin jotta yksittäinen roska tai purut eivät estäisi painamasta ruotoa pohjaan saakka terää liimattaessa.
Ruoto sovitetaan paikalleen poranterällä jyrsien. Terän tulee upota kahvaan käsivoimin. Reikä ei saisi olla täysin pyöreä vaan ovaali, jotta terä ei pyörisi kahvassa, vaikka liimaus pettäisi ajanoloon. Oikeaoppisin tai vanhin tapa lienee polttamalla sovittaminen, mutta sellaiseen ei ole kaikilla mahdollisuutta. Monet tekevät upotuksen noudattamaan tarkasti ruodon poikkileikkausta ja niin tuleekin tehdä, jos kiinnittää terän pelkästään niittaamalla. Muutoin terä saattaa mainitusti pyörähtää kahvassa.
Kahva sovitetaan alahelaan viilaamalla ja hiomalla. Myös tämä vaihe on hyvin tarkka ja ilman nahkalappoa tehden puun tulee istua helaan täysin saumatta ja niin, että hela jää sovituksen jälkeen terään nähden oikeaan asentoon.
Lopuksi kahva liimataan (käytännössä valetaan) epoksilla ruotoon. Epoksia kannattaa valuttaa reikään runsaahkosti - sitähän menee "varastoon" myös sinne ylimääräiseen 10-15 millin poraukseen. Ruoto sivellään paksulti epoksilla, helaa vasten tuleva puu ja mahdollinen nahkalappo kauttaaltaan mutta hyvin ohuelti, terä heloineen painetaan kiinni, tarkistetaan asento ja jätetään kuivamaan pystyasentoon terän kärjen varaan. Puristimia ei aivan välttämättä tarvita jos hela- ja lapponippu ei ole koottu useammasta kuin yhteensä parista osasta ilman nahkalappoja. Pikaepoksia käytettäessä avointa työaikaa ei ole kuin joitakin minuutteja.
Mikäli haluaa varmistaa terän kiinnityksen poikittaisniitillä, sen voi liimauksen kuivuttua tehdä kuten
tässä jutussa on kerrottu.
Kahvan ja helan muotoilu sekä kahvan pintakäsittely
Etenkin silloin, kun käytössä on nauhahiomakone, kahvan profiilit kannattaa piirtää aihioon (johon terä heloineen on jo liimattu.) Mikäli hiomakonetta ei ole, höylä ja karkea puuviila ajavat saman asian. Hyvä viila syö puuta ja helaa nopeasti ja antaa korvanjuuressa pauhaavaa hiomakonetta enemmän harkinta-aikaa kahvan viimeistä muotoa haettaessa ja säästää näin virheiltä työvaiheessa, jossa 0,1-0,2 mm on paljon.
Ellei viilaa ole käsillä, melko siedettävän saa, kun liimaa puusepänliimalla 40- tai 60-karkeuksisen, mielellään kangasselkäisen hiomapaperin esimerkiksi 18x45 -millin höylättyyn rimaan. Toiselle puolelle voi samalla liimata hienomman paperin.
Kahva hiotaan lopuksi 400-karkeuteen. Kahvan ja helan sauma tulee varoa hiomasta alas. Näin käy lähes aina, jos kahvaa hioo kourakupissa olevalla hiomapaperin palasella, joka haukkaa enemmän puusta kuin helan messingistä. Oikea tapa onkin käyttää aina hiomatukea paperin alla. Edes helaa viimeisteltäessä hiomapaperia ei liikuteta poikkisyyhyn.
Käytännössä helan voi muotoilla hienohampaisella viilalla ennen konekiillotusta. Kiillotusta ennen kahvan ympärille helan juureen pyöritetään kierros maalarinteippiä ja hela (ja mahdollinen välilappu) kiillotetaan laikkaa vasten tasaisin pyöräytyksin. Helan ja kahvan saumaan saattaa ilmestyä pieni tumma rengas kiillotustahnasta, ellei teippi ole ollut hyvin paikallaan, mutta sen voi ja tuleekin rapsuttaa varovasti pois. Helaa kiillotettaessa mahdolliset nahkalapot kovettuvat, kiillottuvat ja värjäytyvät pysyvästi mustiksi, joka on samalla tietenkin se toivottava tulos.
Petsi sopii hyvin kahvan värjäämiseen. Sellainen väri, jossa on paljon punaisen sävyjä, lienee melkoisen varma valinta kaikissa tapauksissa. Joku tumma mahonki Heraldin petseistä kenties. Visakahva saa perinteisen kellahtavan sävyn pelkällä vernissalla.
Petsi tehdään ja käytetään ohjeen mukaan. Sopiva määrä on noin puoli desilitraa koko pussin määrän sijaan. Ennen petsausta kahva kannattaa ohjeessa mainitusti kastella ja hioa (helaa varoen) mieluimmin 2-3 kertaa.
Pääpuu ja siis kaaret ja loivatkin viisteet sisältävät katkenneita puunsyitä eli "pääpuuta" ja tummenevat muuten suorasyisessä materiaalissa paljon ja tuovat kahvan muotoja esiin.
Petsaamisen jälkeen kahvaa ei tule enää hioa kuin ehkä hienoimmalla teräsvillalla. Jos niin joutuu tekemään, pinnasta saattaa tulla laikukas ja sen joutuu petsaamaan uudelleen. Lopputulos voi olla sen jälkeen haluttua tummempi. Petsiä jää yli, mutta sitä ei tule heittää vielä pois.
Petsin kuivuttua kahva joko lakataan tai mieluummin öljytään kuivuvalla eli vahoja sisältävällä puuöljyllä. Vernissa eli keitetty pellavaöljy ja parafiiniöljy kannattanee aluksi unohtaa. Jälkimmäinen ei kuivu ja ensimmäinen aiheuttaa itsesyttyvänä palovaaran.
Kahva imee vernissaa lähes määrättömästi ja jotkut upottavat kahvan päivän ajaksi vernissa-astiaan.
Bilteman Jalopuuöljy vaikutti aivan laadukkaalta ja antoi kolmen käsittelyn jälkeen käyttöpuukolle sopivan ja kahvan pintaa kovettavan kiillon vain kankaanpalalla hangaten. Pidempään säilytettynä Jalopuuöljystä saattaa osa liuottimista haihtua ja silloin öljy käyttäytyy lähes kuten lakka.
Lestin ja tupen valmistus
Tupen voi tehdä vasta, kun puukko on täysin valmis. En ole kokeillut raakareunanahkaa, josta tupen sanotaan onnistuvan ilman lestiäkin. Lestittömiä näkyy kyllä tehtävän kaikenlaisesta nahasta. Lesti antaa kuitenkin ryhtiä, suojaa nahkaa - myös omistajan nahkaa - terältä ja helpottaa ainakin nautaparkista ommeltavan tupen tekoa erittäin paljon.
Koivu lienee paras ja koetelluin materiaali: kovaa ja ruostuvan hiiliteräksen kannalta oletettavasti kemiallisesti "neutraalia".
Aihion tulee olla noin 20 mm terää pidempi. Terä piirretään lestin aihioon sen kummallekin puolelle (tämä helpottaa myöhempiä vaiheita) ja toisen puolen piirrotus taltataan terän syvennykseksi joka puoleltaan n. 1 mm terän mittoja suuremmaksi. Pituussuunnassa syvyyttä kannattaa tehdä 2-3 ylimääräistä millimetriä.
 |
| Piirros 6. |
Kolottuun kappaleeseen liimataan ohut kansi epoksilla tai puusepänliimalla ja annetaan kuivua puristimissa tai ruuvipenkissä. Puusepänliima (Erikeeper esimerkiksi) kuivuu työvalmiiksi noin tunnissa.
Toinen tapa: Lestin materiaaliksi valitaan mahdollisimman suorasyinen puunpala, joka sahataan "noin mittoihin" ja halkaistaan keskeltään kiilaamalla vaikkapa puunpalalla puukon hamaraan lyömällä. Terän kolo piirretään toiseen halkaisupintaan, taltataan auki ja lopuksi halkaistun kappaleen toinen puoli liimataan takaisin entiselle paikalleen samoihin syykuvioihin. Liitoksesta tulee tiivis ja puusepänliimalla koottu lesti on työstövalmis tunnin kuluessa. Tällä tavalla menetellen säästytään höyläämästä liitospintoja.
Kuivunut lesti muotoillaan seinämiltään n. 1,5-2-milliseksi kuitenkin niin, että pituutta tulee 10-15 milliä enemmän kuin terän pituus. Paksumpaakin seinämää voi käyttää, mutta tällöin tupesta tulee herkästi hyvin paksu ja kömpelö isoin olkapäin. Lestin kärkeen ei välttämättä tarvitse tehdä "keikkaa" eli kaarta, sillä hienoinen kaari syntyy lähes itsekseen nahkaa sopivasti taivuttamalla. Esimerkin lopputuloksesta näet vuolupuukkojen kuvista.
Lestiä ohennetaan kärjestään 10-15 millin matkalta siten, että se on aivan kärjestään n. 5 millin vahvuinen. Tämä helpottaa ompelua ja tuottaa tupen kärkeen ryhdikkään muodon. Ylimääräinen pituus tarvitaan juuri tämän ohennuksen vuoksi.
Kaikki reunat - siis aivan jokainen - hiotaan vielä 45 asteen kulmaan niin, että viisteiden otsapinnoista tulee noin millimetrin levyiset. Näin tehdään, jotta tupen reunoista saa vaivatta ryhdikkään terävät tai sitten reunat voi painella niin ikään johonkin astekulmaan tupen peiliin nähden.
Lestin suuaukkoa avarretaan hieman, jotta terä osuisi aukkoon helpommin ja aukon reuna värjätään vaikkapa kahvan petsillä n. 5-10 millin matkalta hyvin tummaksi.
Nahkatyön ensimmäinen vaihe on kaavan leikkuu. Puukko työnnetään valmiiseen lestiin ja arkki paperia taitellaan puukon ympärille tupeksi, lisätään puukon pituuteen n.1,5 cm ja mahdollinen tupen suuhun tuleva taite päälle, noin 1 cm. Sopiva saumanvara on n. 15 mm. Kannikkeen reiän vaatima levennys vaatii myös osansa. Liika on helppo leikata pois, joten turhan tarkka ei kannata olla.
Tupen korkeus kahvaan nähden tulee valita niin, ettei tupen suu yllä kuin enintään aavistuksen kahvan paksuimman kohdan yli. Jos yltää enemmän, puukkoa ei saa tupesta nahan kuivuttua ja kahvan ympärille kutistuttua. Tämä seikka kannattaakin huomata kahvaa muotoiltaessa. Paksuimman kohdan tulee siis olla jotensakin sillä korkeudella, jolle tupen suu halutaan sijoittaa.
Nahan leikkuun jälkeen mahdollinen suun taite tulee ohentaa nahan takapinnasta. Ohennukseksi sopi n. 2 sentistä alkava viiste, joka päättyy lähes nollaan reunassa.
Kärkeen tuleva nahka kannattaa ohentaa viistoon noin 3-5 sentin matkalta ja koko vuodan leveydeltä. Kärjessä sopiva paksuus on runsas millimetri. Nahkahöylä tai ohennusveitsi olisi paras työkalu ohentamiseen, mutta erittäin terävä puukko tai karkea hiomapaperi pystyvät lähes korkkiin verrattavan kovaan nahkaan riittävän hyvin.
Kolmas työvaihe on puukon suojaaminen tuorekelmulla niin, ettei kastellusta tuppinahasta tuleva kosteus pääse kahvaan ja terään. Terä kannattaa varalta öljytä tai voidella vaseliinilla. Ellei niin tee ja kelmuun jää pienikin reikä, terä joko tummuu paikkapaikoin tai siihen syntyy pintaruostetta ja terän joutuu ainakin kiillottamaan uudelleen.
Kelmun - enintään pari kerrosta - voi kiinnittää helan kohdalta ja terästä helan alta kierroksella maalarinteippiä.
Nautaparkki pitää kastella ohennuksen ja leikkuun jälkeen läpi. Vesi saa olla haaleaa. Sopiva liotusastia on vaikka pakastepussi ja ruskealle tai luonnonväriselle nahalle aika on 30 minuuttia. Mustaa läpivärjättyä nahkaa kannattaa liottaa pidempään.
Likoavasta nautaparkista ei irtoa väriä. Ennen ompelua nahasta ravistellaan irtovesi pois. Nahka on sopivan märkää, kun sitä heikosti painaessa painanteen juureen ilmestyy kosteutta.
Ompelu
Ompelua varten kannattaa varata alustaksi valkoinen kangaspyyhe ja kädetkin tulee pestä, myös työn kuluessa, sillä varsinkin luonnonvärinen nahka likaantuu helposti. Käsille varataan myös neula tai neulat lankoineen, naskali, keittiöhaarukka ja pihdit.
Lankaa pitää ottaa neulaan noin 6 kertaa tupen pituus, 20-senttistä tuppea varten 120 senttiä, yllättävän paljon siis. Kolme ensimmästä "kierrosta" menevät jo itse tuppeen ja ompeleen päättelyyn.
Lanka pitää ottaa neulaan niin, että vain n. 15 senttiä jää hännäksi eli neulan pitää sijaita melkein langan lopussa. Ylimääräinen pituus tarvitaan työvaraksi: lanka nimittäin kuluu useinkin neulan juuresta niin, että neulaa pitää siirtää langassa tuppea kohti, jotta lanka ei katkeaisi.
Neulaa pitää siirtää vaikka parilla sentillä jo yhden säikeen katkettua, muuten lanka painuu mytyksi reiän juureen. Pellavalanka kestää hyvin vetoa suorana, mutta jos säikeet hajoavat erilleen esimerkiksi kulman yli taivutettuna, lanka katkeaa käsivoimin ja kaikki siihenastinen työ pitää purkaa ja aloittaa alusta. Ylensä katkeaminen ei tuota ongelmia, mutta kannattaa silti varoa ja kiristää lankaa vain suoraan tupesta poispäin, ei tupensuuta tai kärkeä kohti.
Ompelu aloitetaan suupuolelta myöhemmin tehtävää kannikkeen reikää kiertävän sauman alimmaisesta reiästä. Yhdellä neulalla ommeltaessa lankaan tehdään aluksi sauman väliin piilotettava solmu, jotta lanka ei karkaa. Tämän kierroksen tultua tehdyksi jatketaan ommelta terää kohti. Ompeleiden kohdat painetaan keittiöhaarukalla silloin, kun saumoja puristetaan tiukasti sormilla (ei kynsillä) kahvan ja työn edetessä lestin ympärille.
 |
| Piirros 7. |
Sopiva ompeleen- eli merkintäkohta on noin 2-2,5 mm korkeudella nahan pinnasta eli hieman taitteen yläpuolella suorassa osassa.
Reiät, "haarukallinen" kerrallaan, painetaan naskalilla läpi mahdollisimman vaakasuoraan ja 90 asteen kulmassa saumaan nähden. Koska nahka pyrkii venymään lävistettäessä, kulloisenkin reiän kohtaa on hyvä tukea naskalin terää vasten puunpalasella, jonka reunat on pyöristetty. Mikäli naskalin ulommaisin kärki näyttää kurkistavan vastapuolelta aivan väärästä kohdasta, reikää ei kannata laajentaa vaan parempi on tehdä uusi oikealle kohdalle, sillä vikatikin saa vielä hyvin todennäköisesti paineltua umpeen myöhemmin eikä se jää näkyviin valmiissa tupessa.
Venymisen vuoksi haarukalla ei kannata merkitä kuin yksi kierros kerrallaan, eli piikkiluvun mukaiset 4-5 reikää. Enemmät vain katoaisivat työn kuluessa.
Haarukallisen alin eli viimeiseksi ommeltava reikä voi olla käytännöllisintä tehdä ensiksi, reikään laitetaan pikkunaula tai paksu parsinneula ja loput reiät 3 tai 4 kpl tehdään sitten. Kun haarukallinen eli 4-5 kappaletta on naskaloitu, sauma ommellaan siltä osin.
Lankaa kiristetään joka tikin kohdalla aina yhtä lujasti. En tiedä, mikä on tapana, mutta mielestäni lanka saa upota nahkaan, mutta naskalinreikien suut eivät saa venyä voimakkaasti sauman suuntaisiksi.
Tuppi ei näytä ompeluvaiheessa lainkaan hyvältä: sauma on epätasainen, suu näyttää väljältä, nahassa on tahattomia painautumia ja koko laitos on ryhditön "mateennahka". Sauma kannattaa silti ommella loppuunsa kaikessa rauhassa. Sauman kulkua tulee seurata, jotta se sijoittuu lähelle tupen keskikohtaa.
Kun sauma tulee ommelluksi ja lanka päätellyksi, nahka niin sanotusti nyylataan eli pinta siloitetaan vaikkapa keittiöveitsen kahvalla. Samalla painellaan tupen muodot kohdalleen ja tehdään painelukuviot.
Ompelutyön aikana vähän kuivahtanut nahka on yllättävän helppoa ja mukavaa käsitellä ja se pitää muotonsa; vähän kuin taivuttelisi ohutta tina- tai lyijylevyä. Jos jokin painelukuvio ei satu aivan kohdalleen, sen voi uusia tai reunaa ainakin siirtää, kunhan kuviota ei ole painanut heti aluksi syvälle ja jyrkkäreunaiseksi.
Lopuksi tupen ompelusaumaa raotetaan reilusti, puoliskoihin sivellään maltillinen määrä puusepänliimaa, painellaan sauma kiinni, leikataan liiat pois, oiotaan, nyylataan ja lopuksi vielä koko komeus tarkistetaan ja jätetään puukko sisällään kuivumaan kaikessa rauhassa huonelämpöiseen paikkaan, ei esimerkiksi lämpöpatterin päälle. Vanha lämpötilaa koskeva sanonta, jonka mukaan "Siinä missä voi sulaa, nahka palaa", pitää paikkansa. Liian korkeassa lämpötilassa kuivatettu nahka haurastuu.
Sauma on hyvä varmistaa pikkupuristimilla. Niiden leuat tulee jättää tarpeeksi kauas saumasta, sillä leukojen painumat jäävät muuten näkyviin valmiissa tupessa.
Painelukuvioita kannattaa tehdä mieluimmin vähän: lestillinen ja huolellisesti muotoonsa paineltu tuppi on jo sellaisenaan hyvin näyttävä. Tupen suu, ellei ole tehnyt sitä käännettynä, kannattaa mielestäni painaa reunasta kauttaaltaan maltilliseen pyöristyssäteeseen. Pyöristettyjen kulmien on hyvä tai ainakin "turvallista" olla säteestä riippumatta aina ympyrän neljänneksiä, näin ne näyttävät ryhdikkäiltä, eivät luisuhartiaisilta.
Jos tuppeen tehdään voimakkaita kuvioita, ne varastavat huomiota tupen muulta olemukselta ja niiden on silloin syytä onnistua erittäin hyvin. Tällainen niin sanottujen pautteerausten teko on vaikeaa kokeneellekin, joten liikaa ei kannata yrittää, koska käsillä jo on mitä korein laitos turhia ja riskialttiita temppuja tekemättä. On mukavampi onnistua ja saavuttaa uskottavuutta omissa silmissäänkin jo ensimmäisen kohdalla, kuin selittää epäonnistumistaan sillä, että tuppi oli ensimmäiseni "mutta kyllä minä vielä näytän". Sama koskee puukkoakin.
Tuppi kuivuu pinnastaan alkuperäisen väriseksi 4-6 tunnin aikana. Tässä vaiheessa puukkoa voi mielestäni nostaa varovasti muutaman millin tupessaan, jotta se varmasti irtoaa ja tuppi samalla kutistuu pitäväksi kahvan ympärille. Kokonaan puukkoa ei pidä poistaa, sillä vaarana on, että nahka kuivuu ryppyiseksi. Kutistuminen alkaa joka tapauksessa vasta muutaman tunnin kuluttua pinnan jo kuivuttua.
Kuivuttuaan tupen sauman ja kärjen voi vuolla tai varmemmin hioa mieleisekseen. Nahka on ylipäätään kovaa ja liimaus on kovettanut sitä lisää. Puusepänliima ei näy saumasta lainkaan.
Itse on käyttänyt nyttemmin myös Narvi-värejä kuivuneeseen tuppeen hyvin hienoharjaksisella pensselillä levittämällä. Nähdäkseni mitään valmiita pumpulituppoja ei tarvita.
Jos tupen rasvaa ja kiillottaa, leikkuureunat tahtovat kiillottua etenkin ruskeassa nahassa kuluneen ja likaisen näköisiksi. Reunan voi kiillottaa puunpalalla nahan reunaa ensin vaikkapa steariinilla eli kynttilällä liukastamalla.
Tupen materiaali sopii myös kannikkeeksi ja jos nahassa on työvaraa, kannikkeen vara kannattaa huomata ennen tuppinahan leikkuuta. 13 x 1 cm:n kaistale riittää juuri ja juuri viiden sentin levyiselle vyölle ja on leveytensä puolesta vielä riittävän kestävä. Leveämpi ja pidempi on tietenkin parempi.
Kannikkeen D-rengas syntyy joko messinkilangasta tai vaikka ruostumattomasta polkupyörän pinnasta. Lanka kiillotetaan ja suojataan teipillä ennen taivutusta. Renkaan "mahan" voi taivuttaa 9-10-millisen poranterän ympärille niin, että ylimääräisiä "viiksiä" on ainakin 5 cm vielä kun langat on taivutettu samansuuntaisiksi. Tämä työvara helpottaa taivuttelua paljon.
O-rengas on helpompi tehdä: Lanka taivutetaan ruuvipenkissä olevan poranterän yli renkaaksi tai mieluummin puoleksitoista, aihio laitetaan kiinni ruuvipuristimeen nahanpalojen väliin ja rengas sahataan rautasahalla irti. Kova messinkilanka kestää taivuttamista pienelläkin säteellä mutta takaisin sitä ei voi juuri taivuttaa langan katkeamatta.
Kannikkeen reikä tehdään vasta nyt naskalilla tai nahkapaskalla, rengas sujautetaan reikään ja valmiiksi niitattu tai ommeltu kannike perään. Kannike on helpompi niitata tai ommella erillään. Ommel voi olla kiitollisempi tehdä kuin niittaus eikä ainakaan lujuuseroa ole. Ompeleet on helpointa tehdä valmiiden nahkapaskan reikien läpi. Kannikkeen pituussuuntaan tehtyjen reikien välissä saisi olla 8-9 mm ehyttä nahkaa. 3-4 ensikierroksen jälkeen ommel päätellään ja tehdään uusi ommel päälle. Näin kannike ei petä, vaikka päällimmäinen, kulumiselle altis lankakerros pettäisikin.
Lopuksi
Pahin innokkaan aloittelijan kompastuskivi näyttää olevan itsekritiikin puute ja luja luulo, että kykenee tekemään jotain heti paremmin ja tyylikkäämmin kuin tuhansia puukkoja tehneet lahjakkaimmat ja iäkkäimmät puukkomestarit. Ne, jotka vielä kansainvälisiä kilpailuja voitettuaan ja kaikkien kollegoidensakin arvostuksen vuosikymmenten työllä saavutettuaan katsovat tarpeelliseksi hankkia lisää oppia esimerkiksi mestarikursseilta.
Joten lienee paras aloittaa maltillisella asenteella ja tunnustaa itselleen, että hyviin tuloksiin tarvitaan paljon harjoittelua, harkintaa ja kokemusperäistä tietoa - paljon enemmän kuin esimerkiksi tämän kirjoittajalla on. Puukonteko korkealla vaatimustasolla on jopa vaikeampaa kuin kulta- tai hopeaesineiden muovaaminen: virheitä ei voi korjata pakottamalla tai täyttämällä eikä selittelemällä ja siinä, kun kultasepän epäonnistuminen on vielä arvokkaan ja uudelleenkäytettävän materiaalinsa arvoinen, puukkosepän teelmä omaa vain käyttöarvon jos aina sitäkään.
Teknisessä mielessä arvaamattomin kompastuskivi saattaa olla vaiheistus. Terä ja helat tulee kiillottaa jo aluksi, jotta kaikki sisäkulmatkin saa kiiltäviksi. Se ei onnistu jälkeen päin, kun terä ja helat ovat kiinni kahvassa. Toinen arvaamaton kohta liittyy edelliseen: jos esimerkiksi helan kiillottaa vasta, kun ruodon reikä on tehty, laikka pyrkii haukkaamaan reiän reunoja alas. Kulmat pyöristyvät tällöin ja vaikka hela olisi kuinka tarkasti tahansa sovitettu, pyöristynyt kulma näkyy terän juuressa "likasaumana" jo uudekseltaan.
Kolmas kompastuskivi voisi olla hiomapaperin käyttäminen ilman hiomatukea. Tällöin kovat kohdat jäävät ylös, pehmeät kohdat hioutuvat alas ja kulmat pyöristyvät tahattomasti miten sattuu. Neljäs voisi olla varomaton ja liiallinen kiillotuslaikan käyttö, viides se, ettei pidä terää aina kuin mahdollista teippikerroksen alla suojattuna, jolloin sormet ovat vaarassa ja teränsuuhun tulee koloja lähes väistämättä.
Yleisesti voisi sanoa, että voimakkaan kaarevat muodot ovat teknisesti kohtalaisen helppoja ja houkuttelevia toteuttaa, mutta ovat nähdyn mukaan erittäin harvoin edes siedettäviä saati tyylikkäitä ja tuskin onnistuvat aloittelijoilta, koska eivät onnistu edes kokeneelta parhaimmistolta kuin harvoin.
Pahimmat tyylivirheet näyttävät syntyvän sellaisilta, jotka hiovat terän peilikiiltäväksi ja jokaisesta kulmastaan ryhdittömäksi uistimeksi, sutivat kahvaan millin venelakkakerroksen ja liimaavat tupen peiliin kokardin, "satiaisen" eli joukko-osastotunnuksen, AUK:n ristin tai peräti Barbie-henkisen muovihelmen - heti siihen huteran kalanruotokuvion päälle. Saattaapa tupen takasauman vierestä löytyä vielä kynsiviilalla paineltu pieni teksti "Nevö Forget Tali-Ihantala 1939 !!!!"
Toista ääripäätä edustaa nuoremman polven puukkoseppä
Joonas Kallioniemi, jonka
puukot kaikessa pelkistyneisyydessään ja tyylillisessä sekä teknisessä taituruudessaan ovat tasoa, jota on enää vaikea ylittää. Tämä kaikki vieläpä niin, että puukot lainaavat perinnepuukkoja ja samalla uudistavat niiden muotokieltä ja sopivat näin jatkamaan suomalaista puukkoperinnettä täysin riidattomasti. Kallioniemen puukot - vai kuuluuko jo sanoa kuten muotoilijoista
puhuttaessa
työt - lienevät jo nyt puukkoharrastajien kokoelmiin päätyviä keräilykappaleita. Hyvän katsauksen Kallioniemen puukkoihin saa myös
tästä klikkaamalla.
Kaikesta kerrotusta seuraa, että mikäli haluat niin sanotusti nostaa rimaa mahdollisimman korkealle ja haluat myös ylittää sen, tee Tommin tai muun "käyttölinjan" perinnepuukon mukaelma vähemmin heloin ja tupen koristeluin. Saat siitä enemmän onnistumisen tunnetta, kuin siitä puukosta, jonka kerrot tekeväsi seuraavaksi ja paljon paremmin.
_________
Päivitetty 17.5.2015 ja 12.10. 2019
